Nimimerkki Näkymätön (tässä N.N) on rantakaupungista lähtöisin oleva ja jo vuosia sitten tamperelaistunut lauluntekijä ja laulaja. Hän on tehnyt pitkään musiikkia erilaisissa yhteyksissä: lauluja eri artisteille, mainosmusiikkia, lauluja itselleen ja bändeilleen. Oma levy on jäänyt tekemättä.

Tätä ajatellen kävikin tuuri, että tuottaja/yhtiömies Mikko Kangasjärvi kerran artistiääniä tallennellessaan löysi hänet rantakalliolta istuskelemassa kitara kainalossaan. Kotona Mikko oli hämmästellyt nauhalle tarttunutta sävelmää, josta tuli oudolla tavalla mieleen ”Katson autiota hiekkarantaa” – eikä tuo sävelmän sävy sinänsä sopinut yhdenkään tunnetun artistin soidinääneksi vaan oli jotain aivan muuta! Tästä alkoi kiivas etsintä. Missä ja miksi on mies, joka noin sydämeenkäyvästi musisoi? Koska mies piti itseään ”Näkymättömänä”, oli urakka luonnollisesti vaikea.

Vihdoin talvisena ensilumen päivänä tapahtui kohtaaminen työläiskaupungin rautatieläisbistrossa, jossa N.N söi katkarapuleipää ja kaviaaria. Tarjoilija-ihminen ohjasi silmämuniaan pyöritellen ja sanaakaan sanomatta Mikon ikkunapöytään, josta olisi ilman laudoitusta avautunut hieno talvinen rautatietyöläismaisema. ”Terve”, sanoi Mikko. ”Terve”, vastasi N.N. ”Teetkö levyn?”, kysyi Mikko. ”Teen”, vastasi N.N.

Sitten tehtiin levy. Se tehtiin asiaankuuluvasti erilaisista näkymättömistä asioista, kuten ajatuksista ja laudoitettujen ikkunoiden takana olevista maisemista kertovista lauluista. Levyn laulut olivat seuranneet ja vaivanneet N.N:tä jo vuosikaudet, joten oli helpotus päästää ne vapauteen. Ja vapauteen ne pääsivätkin. Kuin pieru internetin autiomaahan.

N.N:n osalta kaikki alkoi kauan sitten, jälkikäteen ajatellen ihan siihen tavalliseen tapaan: Musiikkiopisto 4 päivää viikossa pianoineen ja kaikkine teoriaopintoineen alkoi tuntua vieraalta – tai vaan taidot ei riittäneet, mikä johti pinnarin kaupunginkirjaston musiikkiosastolle uppoutumaan omaan pienoismaailmaan kuulokkeet korvilla rock-kirjoja lukien. Silloin ei ollut Spotifytä – ei toisaalta kauhean paljon rock-ihmisten elämänkertojakaan, eikä todellakaan rahaa jotta olisi ostanut vinyyleitä kotiin. Mutta oli musiikkiosasto. Ja oli Elvis punaisessa levynkannessa, Dylan mustavalkoisen tuimana, The Beatles Hollywood Bowlissa, The Byrds – My Back Pages ja Ballad of easy Rider, The Kinks ja Waterloo Sunset. Oli The Who ja paputölkit, Oli U.S.A ja U.K. Oli Hunter Davis ja “virallinen” Beatles elämänkerta vuodelta 1968. Oli Shout ja “karkimpi” näkemys bändistä. Oli NME ja Rolling Stone. Muiden muassa. Kaikki oli The.