Barcelona

”On tullut vettä jo viisi päivää”, sanoo harmaapartainen taksikuski
Muuta ei saada sen puheesta selvää, eikä huolita rahastaan takaisin
On tänään tultu kaupunkiin –
talon seinien naamat nauraa kun sumuun eksyttiin

Barcelonan harmaa taivas – laivoja, jotka jääneet on laituriin

Nään sut keskellä kaupungin äänien, ympärilläsi hiljaisuus
ja kun yö vilkkuu hotellin huoneeseen ja muu kaikki yhdeksi kietoutuu
Barcelonan yö, Barcelonan päivät
Barcelonan yö, Barcelonan päivät

Toinen päivä on jotain muuta, vihamielinen jo aamusta kuuma
Se on tönimistä tungoksessa ja tapoja, joita tunne en
Tanssi pitkien varjojen,
kun toisen miekka toisen painaa hiekkaan polvilleen

Se on katsomon roskaa ja tyhjä tunne – punainen valo laskevan auringon

Nään sut keskellä kaupungin äänien, ympärilläsi hiljaisuus
ja kun yö vilkkuu hotellin huoneeseen ja muu kaikki yhdeksi kietoutuu
Barcelonan yö, Barcelonan päivät
Barcelonan yö, Barcelonan päivät

Barcelonan yö, Barcelonan päivät
Barcelonan yö, Barcelonan päivät

Kotikaupungin yö

Omituinen ilta, nähdä teidät täällä taas –
niin kuin kaikki vanha olis salaa jatkanut tapahtumistaan
Mä huomaan vanhentuneeni sen verran, että liikutun kyyneliin
kun karaokebaarissa ”Albatrossi” juovuksissa laulettiin

Äkkiä on täällä taas se aika, jonka kadonneen olin uskonut vuosia
Jos ollutkin oon yksin, en oo yksin ollut niin kuin nyt takapenkillä taksissa

Kun aamu nousee, kun humala laskee, kun taas taakse jää kotikaupungin yö

Mäntyluodon rannat jotain kahdeksanviis tai -kuus
Tuhat samanlaista yötä ja koko ajan taustalla soinut blues
Silloin ei usko vanhenevansa kukaan, nyt sitä aina vaan enemmän teen –
kovin montaa kertaa tyhjältä pöydältä enää aloita en

Äkkiä on täällä taas se aika, jonka kadonneen olin uskonut vuosia
Jos ollutkin oon yksin, en oo yksin ollut niin kuin nyt takapenkillä taksissa

Kun aamu nousee, kun humala laskee, kun taas taakse jää kotikaupungin yö
Kun aamu nousee, kun katson peiliin teistä jokaisen nään.

Ei kukaan

Kevät on täällä taas, ikkunan ruudussa sairaalan vaahterat, joissa mennyt aika kuiskailee
Aamun valo on ohkaista, lakanan valkoista – mutta kevät on täällä taas ja voi herättää kuolleet

Jos uppoan vielä syvemmälle, mä unohdun kokonaan ja katoan tänne
eksyn ikuisiin metsiin, joita uniksi kutsutaan
Jos uppoan vielä syvemmälle, mä unohdun kokonaan ja katoan tänne
sammaleisiin lampiin, mistä ei etsi kukaan. Ei kukaan.

Puhtaita pintoja, teräksen kirkkaita – eetterin tuoksulla on metallin äänet
Ovi on raollaan, kuuluu hiljaista puhetta – lohduttavista lauseista näkee vain huulien liikkeen

Jos uppoan vielä syvemmälle, mä unohdun kokonaan ja katoan tänne
eksyn ikuisiin metsiin, joita uniksi kutsutaan
Jos uppoan vielä syvemmälle, mä unohdun kokonaan ja katoan tänne
sammaleisiin lampiin, mistä ei etsi kukaan. Ei kukaan.

Ei kukaan.

Mieleen tuut

Sä mieleen tuut toukokuun T-paita päivistä ja autoretkestä merenrantaan –
appelsiininkuorista paperipussissa, kylmistä sormista ja sun suusta, josta kuhmun päähän sain
Sä mieleen tuut kesäkuun kuumasta kaksiosta, muuttokuormasta asfaltilla –
kolmen tuopin illoista, Telakan terassin tahmeista tuoleista – öistä, joista tahdoin sinut vain
Sä mieleen tuut elokuun punaisesta taivaanrannasta, tiilitaloista kadunvarren –
perjantai-illasta auringonlaskusta rautatieaseman taakse, veturinpillistä kun kotiin sinut hain

Vaan tänään suihkukone piirtää viivan taivaalle
ja kevään puuska kaupungilla takapihoja lakaisee
Ja kun tuuli viimein tyyntyy, tältä näyttää mun eilinen
Mua repii sietämätön syyllisyys, jolle nimeä tiedä en

Sä mieleen tuut tammikuun tähdistä kirkkaana yönä, Halleyn komeetasta järven jäällä –
ja toivosta, josta ei vieläkään tahdottu irti päästää, niinkuin tähdenlento mitään muuttaa vois
Sä mieleen tuut helmikuun Helsingin viikonvaihteesta, riidoista kavereiden kuullen –
sunnuntai-illasta, kylmästä valonvälkkeestä TV:n, linja-autosta aamun aikaisen

Vaan tänään suihkukone piirtää viivan taivaalle
ja kevään puuska kaupungilla takapihoja lakaisee
Ja kun tuuli viimein tyyntyy, tältä näyttää mun eilinen
Mua repii sietämätön syyllisyys, jolle nimeä tiedä en

Sä mieleen tuut maaliskuun moottoripyöristä ja ajasta kun kevään pitäis alkaa…
Mä kun aikani pahaa aavistin, tuli kaikesta äkkiä totta – eikä minusta ollut antamaan anteeksi

Musta tuntuu

Me nähdään taas varjoja kasvoilla
Sä uniin tuut – Lontoo ja lokakuu
Katseita tuulessa, sade kotikaupungissa
Taas maistaa saa huulipunaa suudelmissa

Ja musta tuntuu
jos saisin tänään otteen sun olkapäistä
mä saisin kiinni koko elämän

Me jutellaan, sä puhut multa jalat alta
Me halataan, Madonna ja Kyle Maclachlan
Niin sammuin samettiin Porin vanhaan Kino-Palatsiin
Muistatko kun ajeltiin Yyteriin ja mentiin naimisiin?

Ja musta tuntuu
jos saisin tänään otteen sun olkapäistä
mä saisin kiinni koko elämän
Ja musta tuntuu
jos saisin tänään otteen sun olkapäistä
Mä saisin kiinni vielä langanpään

Ja koulun pihalla ruusut ylioppilailla
Mä olin pihalla Rock`n`rollii Eenokilla
Niin kesät jää, autonradiossa Talk Talk
ja sängyn vierellä kasetilta Rickie Lee Jones

Ja musta tuntuu
jos saisin tänään otteen sun olkapäistä
mä saisin kiinni koko elämän
Ja musta tuntuu
jos saisin tänään otteen sun olkapäistä
Mä saisin kiinni vielä langanpään

Näkymätön

Mä osaan muuttua näkymättömäksi – on aina helppo painaa silmät kii
Ja naamioitua kiven kaltaiseksi – leikkiä kuollutta kuin koralli
Ja lentää myös, nousta ilmapallon lailla korkeuksiin
ja korkealla lentää niin, etten osu tuuliin vihaisiin

Mä osaan kullata muiston kuoliaaksi ja piirtää ilmaan sille kehyksen
Mä osaan maalata mustan valkoiseksi – kirjoittaa historian uudelleen
Ja matkustaa ajassa – kuin ääni osua kallioihin
ja kaikuna palata tummaa vedenpintaa takaisin

Mun täytyy mennä läpi näiden huoneiden – avata ovi niistä viimeiseen
Mun täytyy vetää verhot auki valolle – päästää auringon viipale vuosien pölyyn,
päästää kaikki valloilleen…
Koska ”Poika ja kahden kasvon tapaus” ei koskaan vanhene

Mä osaan pysäyttää kuvan sekunniksi – kävellä ulos teatterista
Mä osaan jäädä kaksoisolennoksi – ihan kuin kaikki olis ennallaan
Mut toisinaan – tai oikeastaan paljon useammin kuin toisinaan –
osaan sekoittaa kaiken tuntumaan yhdeltä ja samalta

Mun täytyy mennä läpi näiden huoneiden – avata ovi niistä viimeiseen
Mun täytyy vetää verhot auki valolle – päästää auringon viipale vuosien pölyyn,
päästää kaikki valloilleen…
Koska ”Poika ja kahden kasvon tapaus” ei koskaan vanhene

Portin taa

Portin taa tää iltapäivä painaa varjojaan
Varjona mä itse palaan monen vuoden taa
ja suru nuhruinen puserossa lämmittää
kuin koulun käytävää säteet syyskuun iltapäivän
Oon täällä taas, oon täällä taas, oon täällä taas

Portaille sä istut viereen pronssipatsaiden
Kulmalle mä seison ilmeitäsi vilkuillen
Niin tartut kirjeeseen kuin maailmaani mun
ja vastaat katseeseen mutta muuhun et paljon mitään
Oot täällä taas, oot täällä taas, oot täällä taas.

Sinä yönä kaupungilla, kadut peittyy valkoisella, pakkanen korviin pistelee
Oli toinen päivä joulukuuta – minä täynnä odotusta,
seisoin seinustalla katsoin miten jarruvalot vilkkuu
Sinä yönä kaupungilla se saapui fillarilla – hihkui hengästyneen ”heihein”
Hymyillen se puhui aborteista, oudoista kavereistaan –
kuljin vierellä ja nauroin miten jarruvalot vilkkuu

Aikanaan sä häivyit kevään myötä aikanaan
”Nähdään taas”, sanoit – mä etsin tietä sanojesi taa
Ja muistan kyyneleet – ne kuivui tuuleen
olit varma silloin, niin valmis kaikkeen uuteen ja kuudentoista…
Olit poissa taas, olit poissa taas, olit poissa taas

Portin taa tää iltapäivä painaa varjojaan
Varjona mä itse palaan tähän aikaan taas
Näin vietin hetken tään ja mitä sainkaan?
Vain ajatuksen, nopeamman aikaa. Entä sitten?
Oon täällä taas, oon täällä taas, oon täällä taas

Sinisinä päivinä

Sade kastelee kaupungin tiilet, piiput on pilven reunassa kiinni
Joka aamu – aina vaan – kaikki muu on matalaa
Askelten äänet ja tästä kulkeneet miehet ja naiset –
hatut ja vanhat kirjaimet, tupakanhajuiset huoneet
Ovisilmässä vahattu rappu, kaukana kalpean taivaan takana
postikortti Skotlannista taittaa hiljaista matkaa

Kirkontorni nousee korkeuksiin ja kauppakeskuksen lasinen hissi
Katu näyttää mistä kaikki on kiinni – katu näyttää mistä kaikki on kiinni
Pyörätuolissa nuori nainen kääntää päänsä pois kun hymyilen
Mieti itse – kaipaisitko sääliä joltain minunlaiselta?

Sinä ja minä – ei mennyt kuin mitä ikinä luulinkin
Sinä ja minä – ei mennyt kuin mitä ikinä luulinkin

Sinisinä päivinä eilinen käy täällä, jättää jälkiä – pöytään ympyröitä
Sinisinä päivinä eilinen käy täällä, jättää jälkiä – pöytään ympyröitä
Sinisinä päivinä eilinen käy täällä, jättää jälkiä

Sinä ja minä – ei mennyt kuin mitä ikinä luulinkin
Sinä ja minä – ei mennyt kuin mitä ikinä luulinkin

Talo

Tämä talo on pieni, se on piiri pieni, se on postikortti, se on kadulta kaunis
Täynnä loistavaa persoonaa, tyyppejä joiden tauti tarttuu
Tämä talo on vanha – sukupolvia vanha – se on rakennettu siihen hyvään aikaan ennen kuin joku vitun eevertti orvoksi jäi, eikä kukaan vielä tiennyt mitä se saisi aikaan

Mä en ole enää hiljaa – mä haluun huutaa, mä haluun ilmaa ja ulos tielle taas

Mä en kuuntele enää et oot oikeessa, mä en kuuntele et muut on väärässä
Oikeessa – väärässä, oikeessa – väärässä, ei oo mulle totta lainkaan
Maanantai-aamu ja sataa paskaa, joka ikinen asia hakkaa vastaan
Kauan oon jaksanut hymyillä, oikeesti lyö vaan päätä seinään

Mä en ole enää hiljaa – mä haluun huutaa, mä haluun ilmaa ja ulos tielle taas

ulos tästä huoneesta
ulos tosta ovesta
ulos noista porteista
ulos tästä sumusta
kun mikään ei tunnu yhtään miltään

Mä alan rakentaa mun taloa – mun omaa, omaa taloa

Tampere

Jos kuulisin tänä yönä sun äänes – kaupungin katujen käytäviltä,
korkeelta kattojen päältä, punaviinihumalan takaa
Mä sulisin sateeseen, uskoisin öihini uudelleen
enkä pystyis sanomaan sanaakaan

Tänä iltana ikävä pyyhkii Tamperetta
Syksy alkaa elokuussa kun tuuli nousee Koskipuistosta
Tänä iltana ikävä pyyhkii Tamperetta
Sydän jäätyy vanhetessa kun maailma kiitää kohti huomista

Hei, tää on näitä iltoja jälleen kun kantapaikan tammipöydän alta
puheen keskeltä ikävä iskee – kesken lauseen
Me kun aamuun juhlitaan ja näitä öitä nauretaan –
miksen voi olla onnellinen?

Tänä iltana ikävä pyyhkii Tamperetta
Syksy alkaa elokuussa kun tuuli nousee Koskipuistosta
Tänä iltana ikävä pyyhkii Tamperetta
Sydän jäätyy vanhetessa kun maailma kiitää kohti huomista

Hei se on vaan viinihöyryjä asfaltilla, jotain outoo yössä kaupungilla –
se, että sinua kaipaan
Mutta nää talot ja baarit ja kadunkulmat – kaikesta mieleen tuut
Hei jos sut tänne saisin, mitä tahansa antaisin

Tänä iltana ikävä pyyhkii Tamperetta
Syksy alkaa elokuussa kun tuuli nousee Koskipuistosta
Tänä iltana ikävä pyyhkii Tamperetta
Sydän jäätyy vanhetessa kun maailma kiitää kohti huomista

Toinen tie

 
Aamu on autio huoltamo – bensiinin punainen aurinko
ja maata alla mun sappaiden, hiekkaa muinaisten aikojen
Mun pää on kalkkaroita –
täytyy olla toinen tie

Mä liftaan kyytiin vanhuksen moottoripyörän kultaisen
Totta täytyy olla sen, aaveratsastajiin usko en
Viisaus on vanha valhe –
täytyy olla toinen tie

Mä makaan huoneessa motellin
Mun katossani on tuuletin
Se paksua ilmaa liikuttaa
ja vanhaa likaista verhoa

Yö on jäinen pelko –
verhon takana toinen tie

Yö haisee asfaltilta

Yö haisee asfaltilta huhtikuussa –
on paljon ääniä, joita en enää kuule
Elämää kerroksissa, ikkunoita toisten päällä

Olen kävellyt tästä monta kertaa –
valoista vasemmalle, aina vähän sivuun
Olen kulkenut tästä monta kertaa –
useimmiten yksin

Yö haisee asfaltilta huhtikuussa –
jos tällä kaikella olisi nimi
se olisi elokuva ”Elämätön elämä”

Olen sulkenut paljon ikkunoita
Olen sulkenut monta ovea
Olen sulkenut suita ja ajatuksia –
eniten omia

Yö haisee asfaltilta huhtikuussa –
jos tällä kaikella olisi nimi
se olisi maalaus ”Poika oven raossa”