Musta tuntuu

20.5.2021

Tällä erää viimeinen singlejulkaisu huhtikuussa ilmiintyneeltä ensi-albumilta on ”Musta tuntuu”- niminen kappale. Siinä vilahtelevat taianomaisina kuvina Porin vanha Kino-palatsi, sininen sametti (joka luonnollisesti on viittaus samannimiseen David Lynchin elokuvaan), Säkylän tanssipaikka Eenokki ja fiftaritapahtuma, Yyteri, Rickie Lee Jones ja vaikka mitä. Yksi aikakausi nätissä paketissa.

Tämän myötä myös ensimmäinen ” Nimimerkki Näkymätön”- albumiprojekti sulkeutuu pakettiin. Jäi paljon hyvää mieleen. Hyvää tahtoa ja hyviä ihmisiä. Jäi myös dokumentti periodista Aamulehteen ja Satakunnan Kansaan. Varmaan 10 vuoden päästä voi tästäkin ajatella ”jos saisin tänään otteen sun olkapäistä, mä saisin kiinni koko elämän”. Mutta laulut eivät ole totta. Ne ovat muunneltua totuutta.

14.5.2021 ajeltiin tuottaja Kangasjärven kanssa Vehoniemeen ja takaisin Tampereelle ja kuunneltiin 16 biisiä, joista lopulta tulee ilmiintymään uusi albumi myöhemmin tarkentuvana ajankohtana. Siihen asti: näkymisiin!

Levynjulkaisukeikka

16.4.2021

Koko päivä oli ollut poikkeuksellisen outo. Sinänsä ei ole mitään poikkeuksellista siinä, että aamusta asti on tunne kuin kaikelta putoaisi pohja – kuin maa katoaisi kuopaksi jalkojen alta ja pää pysyisi hädin tuskin montun reunalla. Mutta epätavallista oli se, ettei tästä montusta tuntunut olevan poispääsyä, tikkaita tai takaporttia. Epätodellinen on varmaankin se sana. Raja on häilyvä – nyt kuitenkin todellisuus olisi vääjäämättömästi edessä.

Takahuone on pieni huone kellarissa. Liikuntasalin pukuhuoneen tyyppinen mutta pienoiskoossa; seinät paksulti tummanpunaisella maalattua tiiltä, penkit seinän suuntaisesti ja keskellä pöytä, jossa nuokkuu viinirypäleitä ja vissypullo. Kukaan kysynyt multa mitään.

Nyt pitäisi onnistua. One shot. Soittopaikan maine äänentoiston ja musiikkia arvostavan/arvostelevan yleisön suhteen oli tiedossa. Että minä tuonne sitten… muistin kaukaa menneisyydestä vastaavan tilanteen Mamba-yhtyeen lämppärinä, jossa oikea käteni tärisi lavalla niin, että vasemmalla joutui taltuttamaan sen jotta sai edes piuhan kiinni kitaraan. Nyt oli onneksi akustinen mukana.

Tunsin kyllä biisit. Tottakai. Kyse onkin siitä, saisinko ne esiin niin kuin ”en halua vähän vaan kaiken” – ihmisenä toivoisi; ettei se olisi muminaa ja suoraan kirjasta luettua. Että se olisi lämmintä tunnetta – jotain mystillistä ja tiheää, joka ei ikinä enää voisi aivan samanlaisena toistua. Kauheat paineet sitä asettaa itselleen. Nää on maksaneet tästä ja mä meen sinne hämmentämään jotain haileaa kalakeittoa, tuuppaamaan jotain laimeaa ripulipaskaa. Ei vittu. Soittakaa joku taksi. Tai ambulanssi.

Katson vessan saumausta ja haluaisin olla kyrpiintynyt raksamies. Tai hyönteinen, joka katoaa juuri nyt tuosta saumasta sisään. En ole. Olen sen sijaan Näkymätön ja kohta mun pitäisi olla näkyvä. 10 minuuttia.

————————————————–

Vastavalo oikeasti häikäisee. Se on varmaan suunniteltukin hävittämään yleisö esiintyjän näkökentästä. Istun alas. Mikki ulvahtaa kuin Elvis kun hamuan Gibsonin käteen. Kolinaa ja ihme ääniä, kaikki ovat hiljaa.

”Hei. Olen Nimimerkki Näkymätön ja soitan muutaman kappaleen”. Taputuksia ja sitten hiljenee. Tuoppi kolahtaa pöytään jossain.

”Tämä laulu kertoo siitä, miltä tuntuu kohdata niinku kuolema tai oikeestaan uhka siitä, kun siihen ei ole mitään valmiuksia, niinku vaikkapa lapsena, kun se kaikki tulee ihan puskista”, aloitan hilpeästi. Kaikki ovat hiljaa. En tiedä miksi oli omasta mielestä hyvä ajatus aloittaa kappaleella ”Ei Kukaan”. Ehkä, koska se on uusinta itselleni. Tää muuten on kans se juttu. Varmaan kaikki artistit ajattelee, että se uusin juttu on parasta juuri nyt. Sehän on yleisön kannalta epätosi. Jos joku on joskus saanut kiksit Dylanin ”Tangled up in blue”:sta ”Blood on the tracks”- versiona niin miksi sen täytyy muuttaa sitä jatkuvasti jopa sanojen osalta? Sitä en ymmärrä – kaiken muun aika kritiikittömästi ko. miehen suhteen kyllä.

Aloitan. ”Kevät on täällä taas ikkunan ruudussa. Sairaalan vaahterat, joissa mennyt aika kuiskailee”. Ajattelen ihan muuta. Kuten ennen keikkaa vedettyjä makkaraperunoita tai että takaraivoni sänki kuumottaa. Yritän keskittyä ja ajatella kuolleita ja maatuneita ihmisiä, joita suurien puiden juuret tavoittelevat. Nyt ei toimi. Ei saatana. ”Jos uppoan vielä syvemmälle, mä unohdun kokonaan ja katoan tänne” No tää tuntuu omalta ja tässä hetkessä oikealta. Saan kumminkin jotenkin kappaleen loppuun – siinä on vielä tämä kitaranäpyttelyjuttu, joka on ekan biisin hermostuksissa aika riski. Toisaalta jos rytmin saa heti oikeaksi, se vie mukanaan. Nyt se oli semi. Ihmiset tykkäsivät. Ainakin tulee aplodeja. Vai tykkäsivätkö – onko tää nyt vaan osa tätä näytelmää, jossa esiintyjä esiintyy ja ihmiset taputtavat. Voi paska, miksi aina täytyy epäillä kaikkea tai jos ei muuta niin ainakin itseään.

Jatkan. ”Jos kuulisin tänä yönä sun äänes, kaupungin katujen käytäviltä…” No tää toimii kyllä. Helpot näpyttelyt kitarasta ja helppo laulu. Sanat tulevat selkäytimestä ja ovat jo ajat sitten menettäneet sen fiiliksen, joka niihin syntyessään liittyi. Muistan hyvin. Tampere – biisi, joka on oikeasti tehty Ulvilassa. Ja ihan oikeasta tunnelmastakin. Tampere oli kangas, johon se kaikki piirtyi. Ihmiset taputtavat ja äänitarkkailija sai saundit nyt aivan kohdilleen. Tässä ollaan ja näillä mennään.

Keikka etenee: Musta Tuntuu, Barcelona, Mieleen tuut, Toinen tie, Sinisinä Päivinä, Kotikaupungin Yö ja tulee viimeisen biisin aika. Se on ”Yö haisee asfaltilta”. Siinä on tarina. Se syntyi tyhjästä. Siis täysin tyhjästä. Päätin, että teen kappaleen, jossa soitan ja laulan mitä mieleen tulee. Tämä tuli ja kahdessa minuutissa. Myöhemmin hämmästyin, kun Universalin Martti Vuorinen otti yhteyttä ja kertoi kuuntelevansa tätä SoundCloudissa säännöllisesti. Se tuntui todella hyvältä. Itse tykkään siitä kohdasta, jossa sanotaan ”elämää kerroksissa, ikkunoita toisten päällä”. Se on aina itselle merkannut sitä, että todellisuuksia on samanaikaisesti monia ja mennyt, tämä hetki ja tuleva on oikeastaan yksi ja sama asia kun sitä ajattelee yhden ihmisen kannalta.

Paikalla olevat taputtavat. Tää oli hienoa. Kiitos. Hope you enjoyed the show.

Takahuone. Enää kuivunut hiki. Viinirypäleet ja vissy jäävät paikalle notkumaan. Mä lähden kotiin.

Mieleen tuut, 19.3.2021

Maaliskuun single on Mieleen Tuut. Se on palapeli päivien palasista, joiden on tarkoitus rakentua yhdeksi kokonaiseksi kuvaksi. Ja lippaanveto Fingerporille. Siksi siitä oli syytä tehdä myös video, joka asiaankuuluvasti kuvattiin Tampereen Telakalla. Videolla esiintyy myös Ollie; mm. paras stemmalaulaja, jonka tiedän. Alexi Alalahti Get Some Filmsiltä kuvasi ja editoi sen ammattimiehen ottein.

Hieno iltapäivä. Poronkäristys oli todella hyvää ja Voxin putkivahvari rekvisiittana painoi koronasuojaus naamalla yläkertaan kannettuna pesukoneen verran. 14 ottoa alusta loppuun ja haljennut sormenpää.

On toisinaan hämmästyttävää ymmärtää, kuinka hienoja asioita ihmiset osaavat. Esimerkiksi visuaalinen näkemys, esineiden asettelu, valaistuksen säätäminen, tyylikäs ohjaus ja kokonaisuuden rakentaminen pienistä paloista lopulliseen muotoon. Toisaalta lähes lennosta, ja vaivattomasti, kuin tyhjästä rakennettu toimiva stemma biisiin. Toisaalta tuollaisen paikan kuin Telakka pyörittäminen, lyhyelläkin visiitillä välittyvä ystävällisyys ja rentous. Toisaalta Headline studion ammattimiehen kosketus eli miksaus biisiin.

Sellaisen edessä voi vaan istua alas ja katsella ympärilleen. Mieleen tuut.

Tampere, 8.2.2021

Web on muuttanut monta asiaa – muun muassa sen, että kuka tahansa voi ladata sinne oikeastaan mitä tahansa. Meinasin jatkaa ”ja saada äänensä kuuluviin”, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Enemmänkin niin, että kelle tahansa voi syntyä se ohikiitävä ja harhainen tunne, että on tärkeä – kuuluvissa ja näkyvissä. Mutta kuten harhan ominaisuuksiin kuuluu, se on harhaa. Todellisuudessa suita on huomattavan paljon, korvia huomattavasti vähemmän. Sormia satoja miljoonia, silmiä ei juurikaan.

Siksikin on jotakin mystistä siinä, että Tampere-niminen kappale julkaistaan Nimimerkki Näkymättömän digisinglenä 15.2.2021. Tampere-kappaleeseen liittyy sellainen tarina, että se on ensimmäinen mun biisi, josta oikeasti jokin ammattitaho kiinnostui. Ratas levy-yhtiön Aapo Hellman bongasi sen vuonna 2013 jostakin netistä, otti yhteyttä ja ehdotti sitä Pate Mustajärven silloin vielä tulevalle levylle . Ilman muuta suostuin! Mitä muutakaan! Olin kuutisen kuukautta kusi sukassa, että tekeekö se oikeasti sen?? Kyllä se teki. Tuntui uskomattoman hienolta mm. kun hän nosti sen sitten MTV:n aamu-tv:ssä levyltään esiin, lausui jopa kertsin lainin ääneen siinä. Tuntui todella hienolta kun se voitti levylautakunnan. Tuntui tympeältä kun Soundi-lehden arvostelija lyttäsi sen ”laskuhumalaisena vuodatuksena” – (tiedoksi: se on nimenomaan nousuhumala). Silloin joka tapauksessa tuntui siltä, että ”nyt jokin muuttuu”. No mikä? No jokin. No ei muuttunut. Mikä olisikaan voinut tai minkä olisi tarvinnutkaan muuttua? Yhtälailla sitä kävi tyytyväisenä aamupaskalla ja postilaatikolla, lähti töihin, oli töissä ja tuli kotiin. Muun muassa.

Tämä Nimimerkki Näkymätön-juttu on oikeastaan aika kivaa. Yksi pieni pikseli internetin isolla näytöllä, itselle huomattavasti tärkeämpi asia kuin kellekään muulle ja juuri siksi niin kivaa. Sen tarkoitus on yksinkertaisesti vaan olla. Lillua kuin soutuvene saaren poukamassa.

Tampere-kappaleen suhteen tosin olisi kiva saada se kuuluviin niin monelle ja laajasti kuin mahdollista, auton radioon, hammaslääkäriin, ABC:lle – ihan mihin vaan…

Kotikaupungin Yö, 20.12.2020

Kuulin toissa päivänä, että levy-yhtiö on päättänyt N.N:n ensimmäisen singlen julkaisupäivän. Se on 15.1.2021. Oli pakko katsoa kalenterista – kyseessä on perjantai. Pieni askel ihmiskunnalle, itselleni huomattavasti suurempi.

Aika paljon on aikaa kulunut niistä ajoista, kun tällainen olisi räjäyttänyt oman tajunnan ihan totaalisesti. Kyllähän se nytkin hyvältä tuntuu. Mutta kun muistaa pikkukaupungin pitkiä viikonloppuöitä, joina autonradio oli säädetty Happy Radiolle ja kuunteli lumoutuneena upeita biisejä vuosikymmenten takaa tai kuunteli c-kasetilta Suzanne Vegaa aina vaan uudelleen, oli tämä tällainen singlejuttu kaukainen haave, saavuttamaton. Koska aika oli ihan eri. Ja levy-yhtiöt olivat kaukana pullopostin etäisyydellä suurissa valkoisissa torneissaan. Ja vastasivat demokasettilähetyksiin vielä kirjeitse jos vastasivat. Mitä jäi käteen oli Pedro Hietasen nimikirjoitus – EMI:n kohtelias käsin allekirjoitettu kieltäytyminen kaikesta yhteistyöstä.

Eräänä tällaisena pikkukaupungin viikonloppuyönä päätettiin ajaa Happy Radion studiolle – tiedettiin että se sijaitsi Ruosniemessä. Jos kukaan on ikinä kuunnellut sen aikaista Happy Radiota, tuntee varmasti Johnny-Kai Forssellin äänen. Ystävällisempää kohtaamista yöllisellä radion studiolla on vaikea kuvitella. Täällä tämä kaikki tapahtuu! Oltiin siinä ihan keskenkasvuisia nöösejä, pistettiin tupakaksi ja yritettiin olla niin viileitä ja kokeneita musiikkimiehiä, että vieläkin vuosien jälkeen tunnen myötähäpeää. Mutta Johnny-Kai otti kiinnostuneena demokasetin, kuunteli sitä ja pisti menemään eetteriin tuosta vaan. Ja teki vielä tunnin
ohjelmankin myöhemmin radioon. Sitä saa mitä tilaa.

Näitä öitä oli satoja. Syksyt, talvet, keväät ja kesät. Autonikkunat huurussa tai auki: Mäntyluoto, Kallo, Reposaari, Ränni, Rientola, Peltitalo, mitä nyt mieleen tuli. Kerran jopa Rauma ihan vaan sen takia, että haluttiin kuulla kuinka grillimyyjä kysyy ”otatko myös kurkkusalaattia” – ”tuleeg gurgu kans?” Nauratti koko matkan takaisin.

Ja koko ajan taustalla soi. Radio, Bryan Adams, Talk Talk, Scott McKenzie, Dylan, Bruce Cockburn. Ja välillä pit stop ja tupakat. Tai Kanakin grilli ja burgerit. Lumihanki Kallossa ja kitara jäi mieleen – silloin oli uudenvuoden yö. Tai eräs ajomatka huonosti auratulla pimeällä metsätiellä ja kesken jäänyt kummitusjuttu – tuli paniikki.

Kotikaupungin Yö on kaikkea tuota. Silloin se oli todellisuutta, nyt se on biisi. 15.1.2021.

Blogi alkaa, 25.11.2020

Tänään on keskiviikko ja maisema on metsää ja pelkkää vetistä sumua. Tämä on ensimmäinen blogikirjoitus ja ajattelin sen käsittelevän ajankohtaan sopivasti talvirenkaita. Michelin vai Bridgestone? Itse olen aina ollut Michelin-mies, joten siinä mielessä olen oikeastaan jo lähtökohtaisesti jäävi tasapuolisesti ottamaan vertailumielessä kantaa tämän kaksikon pito- tai liukuominaisuuksiin – saati nastojen määrään tai niiden laskennalliseen kokonaispinta-alaan. Selvää lisäksi on, että kysymys talvirenkaista ei sitten kumminkaan liiku akselilla Michelin-Bridgestone vaan pikemminkin asetelmassa kyllä vai ei – onko Michelinmies symppiksempi kuin Bridgestonen nuolella lävistetty musta B?

Oikea vastaus on kyllä.

Nythän on myös niin, että Nimimerkki Näkymätön julkaisee Recovery Records-levymerkillä tulevina kuukausina sinkkuja (yhteensä näillä tiedoin 3 kpl) ja sitten lopulta albuminkin. Ajankohta on tammi-maaliskuu 2021. Nythän on lisäksi myös niin, ettei levyntekemisessä ole oikeastaan mitään järkeä. Tai tekemisessä toki on, mutta julkaisemisessa ei – jos siis miettii asiaa taloudellisjärjelliseltä kannalta. Mutta mehän emme mieti asiaa järjellä. Emme. Vaan teemme tunteella ja nöyrinä pyytämättömiä tekoja suomalaisen populaarimusiikin opetuslapsina. Onko tämä kaikki siis turhaa?

Oikea vastaus on ei.

No miksi ei? No siksi ei, että vaikkei kukaan muu tätä musiikkia löytäisi tai kuuntelisi – saatikka ostaisi, on kuitenkin lohdullista ajatella niitä monia tulevia hetkiä kun taas syksyn iltojen jo pimetessä voi itse kuunnella kuinka tuo bassoraita ja bongo on kertakaikkiaan vituillaan ja olisi pitänyt asettaa stereokuvassa 5 astetta enempi vasemmalle. Tai kappaleesta riippuen oikealle. Puhumattakaan liian ohuesta ja epärytmisestä tamburiinista. Tai tuo ”EmmMmmeeh”-äänne…sen olisi laulajan pitänyt ehdottomasti ottaa tarkemmin. Nythän se kuullostaa siltä kuin laulaja joko ”ei mene” tai ilmoittaa tiukasti monikko muodossa että ”emme”. (Ihme, että masteroija suostui masteroimaan tämän tekeleen).

Oikea vastaus: laulaja ”ei mene”

Tuntuu vahvasti siis, että Nimimerkki Näkymättömän tulevan albumin nimen pitäisi olla ”Miehille, jotka kuuntelevat omia biisejään”. Tai ”henkilöille” (toim.huom.). Varmaan aika monen levyn nimen pitäisi. Materiaalia julkaistaan nimittäin niin paljon, että eihän sitä kukaan löydä internetin takkuuntuneesta verkosta. Tai vaikka löytäisikin, ei sitä kukaan ehdi kuunnella saati siihen syventyä tai siitä innostua. Pääasia on kuitenkin toivo. Ja suurimpana sen muotona epätoivo – mikään ei synnytä niin suurta kekseliäisyyttä kuin epätoivo. Ajattele vaikkapa Ramses II:sta. Ja epätoivossahan on aina uuden toivon alku.

Oikea vastaus: Kyllä!