Beibibeibi

8.4.2022

Recovery Records julkaisee perjantaina 8.4.2022 Nimimerkki Näkymätön kakkosalbumin ensimmäisen singlen, Beibibeibi.

Biisi on äänitetty Musahuoneella ja Headline studiolla yhteensä kolmessa eri sessiossa syksyn -21 aikana. Juppo Paavola (mm. Dave Lindholmin nykyinen rumpali) soitti biisiin jykevät rummut ja Ollie lauloi hienot stemmat, joista itselleni tulee mieleen muunmuassa BeeGees.

Beibibeibi on vanha kappale, jonka alkuperäinen nimi oli Blue Tonight – silloin kun me laulettiin kaikki vielä englanniksi. Muistan hyvin kun se äänitettiin Mäkisen neliraita Fostexilla munhuoneessa Ulvilassa yhdessä Vallin Pasin kanssa, joka soitti siihen aivan käsittämättömän hienon ja polveilevan basson. Meidän olohuoneen epävireinen piano oli hankala mikittää. Rumpukone oli lainattu ja ilmassa oli ihan uusia tuulia – kevättä vähän niinkuin nytkin. Samoissa sessioissa äänitettiin muutama muukin kappale, kuten Oh John ja It`s a Mistake. Meidän silloinen bändi, Virna Lizi oli jollakin “luovalla tauolla” silloin ja aikaa ja intoa jäi tämän tyyppiseen syrjähyppelyyn. Näissä sivuhommissa oli poikkeuksellista se, että biisit olivat ns. valmiita ja ne sitten vaan soitettiin. Bändin kanssa taasen kaikki toimi ihan jamipohjalta ja biisit syntyivät soitellessa jos olivat syntyäkseen – se oli hienoa aikaa. Enää ei onnistuisi. Kumpikaan.

Beibibeibi – tai Blue Tonight – jäi pitkäksi aikaa unohduksiin. Samoin kuin unohduksiin jäi sittemmin vuosi 1987, Virna Lizi (Valli ja Rytkölä), Fostex-sessiot, koulut ja koko Ulvila kaikkinensa. Kantapaikka Mäkimarkettiakaan ei enää ole. Siinä on Sale nykyisin. Mäkisen Petri, tai McInen on tosin muutaman kerran käynyt Musahuoneella soittelemassa kun Tampereen suuntaan on poikennut.

Mutta jostakin Blue Tonight nousi uudelleen mieleen. Varmaan se oli se simppeli kertosäe. Sanat tulivat tällä kertaa suomeksi ja niihin liittyi Glasgowlainen bändi nimeltä Bluenile ja heidän biisinsä Lets go out tonight. Tällä on yhtymäkohta vuoteen 1987, jolloin kaikki tykkäsimme täpöllä heidän ekasta Walk across the Rooftops- levystään. No. Nuoren miehen tuskaa ja ahdistusta ilmentänyt “Love I need you very fast, indeed I am blue tonight” kääntyi nyt muotoon “Beibibeibi mennään tänään ulos kaupunkiin, oon oon ollut yksinäni niin”. En tiedä onko mikään siis oikeastaan muuttunut. Hah.

Mutta tässä tämä nyt sitten on. Vuosien jälkeen ensisinkkuna toiselta albumilta. Mikko Kangasjärvi tuotti, Onni Pietilä miksasi, Jarno Alho masteroi ja Raisa Taurinka teki kannet. Ja tuleva albumi julkaistaan muuten tällä kertaa myös CD-muodossa.

Toisesta albumista

7.1.2022

Hyvää alkanutta vuotta 2022! Tulevaa N.N albumia on tehty jo tovi. Soitot on soiteltu ja laulut laulettu. Levyn miksaus on valmis, mistä suuri kiitos kuuluu Headlinen Onnille, joka on työssään älyttömän lahjakas. Ei ole helppoa saada jossain määrin aivan uudenlaisesta musiikista, jossa eivät kaikki soittimetkaan saati sovitukset ole ihan perinteisemmästä päästä, aikaiseksi sellaista pakettia jossa kaikki on kohdillaan. Mutta siltä se nyt vahvasti kuullostaa. Tietysti myös Mikko Kangasjärven ammattitaito levyn tuottajana ja projektin taiteellisena vastaavana on ollut korvaamatonta. Juppo Paavolan rummut sekä Jani Viitasen kitaraosuudet täydentävät kokonaisuutta hienosti.

Koko prosessi lähtee biiseistä. Kuutiollisesta paskaa huuhdotaan esiin ne muutamat grammat jalostukseen kelpaavaa. Ja jalostus alkaa sitten kotistudiossa, jossa biisi rakentuu ja purkaantuu välillä montakin kertaa. Muuttuu matkalla rakenteen ja sanojenkin osalta. Ja juuri kun kaikki toivo on mennyt, löytyy jostain se langanpätkä, joka vie perille – jokin ”virhe” tai jokin puolihuolimattomasti silpaistu saundi. Ja löytyy uudelleen innostus. Koska ilman sitä ei tapahdu mitään hyvää.

Sitten tarvitaan korvia. Sellaisia, jotka joko kuulevat sen saman minkä itse kuuli tai sitten eivät kuule. Osa biiseistä jää siis rannalle vielä tässäkin vaiheessa kun itse on nysvännyt viikkoja niiden parissa ja tehnyt hienot sovitukset ja saundit ja soitannot. Mutta jos ei toimi, niin ei toimi. Joskus menee toisinkin päin. Että täysi vitsi muuttuukin todeksi ja uskottavaksi.
Tulevan levyn kappaleista osa on vanhoja. Vanhin on vuodelta 1986. Se on poppia. Osa on uusia- ne ovat jotain muuta. Parasta kaikessa tässä on se, ettei paineita aiheuta muu kuin itsekritiikki. Ja Kangasjärven absoluuttinen tuottajakorva. Levyn biisit valittiin Kangasjärven kanssa mun demosta yhtenä elokuun päivänä Vehoniemen parkkipaikalla ja aika pitkälti lista on pitänyt. Mun filet siirrettiin Headlinelle, jossa joitain juttuja lisättiin kuten Juppo Paavolan rummut, Jani Viitasen kitara, Mikko Kangasjärven haitaria ja koskettimia.

Tää Janiviitas-juttu on jännä. Itse olin v 1983 aika kova Yö-fani ja olin mm. Peltitalon keikalla, jossa Olli Lindholm spiikkasi ”Tää o meen eka sinkku” Ja sitte tuli ”Kuljen”. Kun 14 vuotiaana seisoo yleisössä, sitä katsoo pakostikin ylöspäin lavalle. Siellä mm. Viitanen rokkasi. Tietty ostin sinkun ja Varieteen myöhemmin. Nyt sitten Viitanen soittaa mun levyllä ja kysyy, että kelpaako tuo? Kelpasi.

Albumi menee seuraavaksi masteriin ja sitten täytyy kuviakin miettiä kanneksi. Toivottavasti joku löytää sieltä sen kipinän, joka itseäni ja muita mukanaolleita sen teossa

Toista albumia kohti

19.10.2021

Syksy on ehtinyt jo alkaa ja Nimimerkki Näkymättömäm toisen albumin äänitys-sessiot ovat edenneet miksausvaiheeseen Headline-studiolla, jossa Onni on tehnyt tuottaja Mikko Kangasjärven kanssa hyvää jälkeä – tiedän koska olen itse ollut mukana.

Tulevalle levylle tulee 12-13 biisiä, riippuen nyt siitä mikä lopulta kokonaisuutta ajatellen vaikuttaa hyvältä. Levyn sävy on aavistuksen tummempi kuin ensimmäisen – sanoisinko jopa hieman syvempi. Biisilistalla on kappaleita nimeltä Amsterdam, Päivä kuninkaana, Mahdoton tehtävä, Beibibeibi, Askeleita, Katselen yötä, Kuvia ja monia muita. Raudankova stemmalaulaja Olli on tehnyt taas tosi hienoja harmonioita.

Äänitystyöt on taas pääosin tehty kotistudiolla ja siirretty sitten Headlinen pöytään, jossa saundit on hiottu kohdilleen. Prosessi itsessään on ollut pitkä ja alkanut oikeastaan jo ennen kuin ensimmäinen albumi julkaistiin.

Julkaisun aikataulu on vielä auki ja riippuu monista asioista, mutta varmastikin ensi vuoteen menee. Sen voi sanoa, että hienoa on taas ollut näitä tehdä. Ja itseasiassa kolmannenkin albumin pohjatyöt ovat jo käynnissä upouudessa kotistudiopöydässä. Matka jatkuu siis.

Kuulemiin!

Musta tuntuu

20.5.2021

Tällä erää viimeinen singlejulkaisu huhtikuussa ilmiintyneeltä ensi-albumilta on ”Musta tuntuu”- niminen kappale. Siinä vilahtelevat taianomaisina kuvina Porin vanha Kino-palatsi, sininen sametti (joka luonnollisesti on viittaus samannimiseen David Lynchin elokuvaan), Säkylän tanssipaikka Eenokki ja fiftaritapahtuma, Yyteri, Rickie Lee Jones ja vaikka mitä. Yksi aikakausi nätissä paketissa.

Tämän myötä myös ensimmäinen ” Nimimerkki Näkymätön”- albumiprojekti sulkeutuu pakettiin. Jäi paljon hyvää mieleen. Hyvää tahtoa ja hyviä ihmisiä. Jäi myös dokumentti periodista Aamulehteen ja Satakunnan Kansaan. Varmaan 10 vuoden päästä voi tästäkin ajatella ”jos saisin tänään otteen sun olkapäistä, mä saisin kiinni koko elämän”. Mutta laulut eivät ole totta. Ne ovat muunneltua totuutta.

14.5.2021 ajeltiin tuottaja Kangasjärven kanssa Vehoniemeen ja takaisin Tampereelle ja kuunneltiin 16 biisiä, joista lopulta tulee ilmiintymään uusi albumi myöhemmin tarkentuvana ajankohtana. Siihen asti: näkymisiin!

Levynjulkaisukeikka

16.4.2021

Koko päivä oli ollut poikkeuksellisen outo. Sinänsä ei ole mitään poikkeuksellista siinä, että aamusta asti on tunne kuin kaikelta putoaisi pohja – kuin maa katoaisi kuopaksi jalkojen alta ja pää pysyisi hädin tuskin montun reunalla. Mutta epätavallista oli se, ettei tästä montusta tuntunut olevan poispääsyä, tikkaita tai takaporttia. Epätodellinen on varmaankin se sana. Raja on häilyvä – nyt kuitenkin todellisuus olisi vääjäämättömästi edessä.

Takahuone on pieni huone kellarissa. Liikuntasalin pukuhuoneen tyyppinen mutta pienoiskoossa; seinät paksulti tummanpunaisella maalattua tiiltä, penkit seinän suuntaisesti ja keskellä pöytä, jossa nuokkuu viinirypäleitä ja vissypullo. Kukaan kysynyt multa mitään.

Nyt pitäisi onnistua. One shot. Soittopaikan maine äänentoiston ja musiikkia arvostavan/arvostelevan yleisön suhteen oli tiedossa. Että minä tuonne sitten… muistin kaukaa menneisyydestä vastaavan tilanteen Mamba-yhtyeen lämppärinä, jossa oikea käteni tärisi lavalla niin, että vasemmalla joutui taltuttamaan sen jotta sai edes piuhan kiinni kitaraan. Nyt oli onneksi akustinen mukana.

Tunsin kyllä biisit. Tottakai. Kyse onkin siitä, saisinko ne esiin niin kuin ”en halua vähän vaan kaiken” – ihmisenä toivoisi; ettei se olisi muminaa ja suoraan kirjasta luettua. Että se olisi lämmintä tunnetta – jotain mystillistä ja tiheää, joka ei ikinä enää voisi aivan samanlaisena toistua. Kauheat paineet sitä asettaa itselleen. Nää on maksaneet tästä ja mä meen sinne hämmentämään jotain haileaa kalakeittoa, tuuppaamaan jotain laimeaa ripulipaskaa. Ei vittu. Soittakaa joku taksi. Tai ambulanssi.

Katson vessan saumausta ja haluaisin olla kyrpiintynyt raksamies. Tai hyönteinen, joka katoaa juuri nyt tuosta saumasta sisään. En ole. Olen sen sijaan Näkymätön ja kohta mun pitäisi olla näkyvä. 10 minuuttia.

————————————————–

Vastavalo oikeasti häikäisee. Se on varmaan suunniteltukin hävittämään yleisö esiintyjän näkökentästä. Istun alas. Mikki ulvahtaa kuin Elvis kun hamuan Gibsonin käteen. Kolinaa ja ihme ääniä, kaikki ovat hiljaa.

”Hei. Olen Nimimerkki Näkymätön ja soitan muutaman kappaleen”. Taputuksia ja sitten hiljenee. Tuoppi kolahtaa pöytään jossain.

”Tämä laulu kertoo siitä, miltä tuntuu kohdata niinku kuolema tai oikeestaan uhka siitä, kun siihen ei ole mitään valmiuksia, niinku vaikkapa lapsena, kun se kaikki tulee ihan puskista”, aloitan hilpeästi. Kaikki ovat hiljaa. En tiedä miksi oli omasta mielestä hyvä ajatus aloittaa kappaleella ”Ei Kukaan”. Ehkä, koska se on uusinta itselleni. Tää muuten on kans se juttu. Varmaan kaikki artistit ajattelee, että se uusin juttu on parasta juuri nyt. Sehän on yleisön kannalta epätosi. Jos joku on joskus saanut kiksit Dylanin ”Tangled up in blue”:sta ”Blood on the tracks”- versiona niin miksi sen täytyy muuttaa sitä jatkuvasti jopa sanojen osalta? Sitä en ymmärrä – kaiken muun aika kritiikittömästi ko. miehen suhteen kyllä.

Aloitan. ”Kevät on täällä taas ikkunan ruudussa. Sairaalan vaahterat, joissa mennyt aika kuiskailee”. Ajattelen ihan muuta. Kuten ennen keikkaa vedettyjä makkaraperunoita tai että takaraivoni sänki kuumottaa. Yritän keskittyä ja ajatella kuolleita ja maatuneita ihmisiä, joita suurien puiden juuret tavoittelevat. Nyt ei toimi. Ei saatana. ”Jos uppoan vielä syvemmälle, mä unohdun kokonaan ja katoan tänne” No tää tuntuu omalta ja tässä hetkessä oikealta. Saan kumminkin jotenkin kappaleen loppuun – siinä on vielä tämä kitaranäpyttelyjuttu, joka on ekan biisin hermostuksissa aika riski. Toisaalta jos rytmin saa heti oikeaksi, se vie mukanaan. Nyt se oli semi. Ihmiset tykkäsivät. Ainakin tulee aplodeja. Vai tykkäsivätkö – onko tää nyt vaan osa tätä näytelmää, jossa esiintyjä esiintyy ja ihmiset taputtavat. Voi paska, miksi aina täytyy epäillä kaikkea tai jos ei muuta niin ainakin itseään.

Jatkan. ”Jos kuulisin tänä yönä sun äänes, kaupungin katujen käytäviltä…” No tää toimii kyllä. Helpot näpyttelyt kitarasta ja helppo laulu. Sanat tulevat selkäytimestä ja ovat jo ajat sitten menettäneet sen fiiliksen, joka niihin syntyessään liittyi. Muistan hyvin. Tampere – biisi, joka on oikeasti tehty Ulvilassa. Ja ihan oikeasta tunnelmastakin. Tampere oli kangas, johon se kaikki piirtyi. Ihmiset taputtavat ja äänitarkkailija sai saundit nyt aivan kohdilleen. Tässä ollaan ja näillä mennään.

Keikka etenee: Musta Tuntuu, Barcelona, Mieleen tuut, Toinen tie, Sinisinä Päivinä, Kotikaupungin Yö ja tulee viimeisen biisin aika. Se on ”Yö haisee asfaltilta”. Siinä on tarina. Se syntyi tyhjästä. Siis täysin tyhjästä. Päätin, että teen kappaleen, jossa soitan ja laulan mitä mieleen tulee. Tämä tuli ja kahdessa minuutissa. Myöhemmin hämmästyin, kun Universalin Martti Vuorinen otti yhteyttä ja kertoi kuuntelevansa tätä SoundCloudissa säännöllisesti. Se tuntui todella hyvältä. Itse tykkään siitä kohdasta, jossa sanotaan ”elämää kerroksissa, ikkunoita toisten päällä”. Se on aina itselle merkannut sitä, että todellisuuksia on samanaikaisesti monia ja mennyt, tämä hetki ja tuleva on oikeastaan yksi ja sama asia kun sitä ajattelee yhden ihmisen kannalta.

Paikalla olevat taputtavat. Tää oli hienoa. Kiitos. Hope you enjoyed the show.

Takahuone. Enää kuivunut hiki. Viinirypäleet ja vissy jäävät paikalle notkumaan. Mä lähden kotiin.