Levynjulkaisukeikka
16.4.2021
Koko päivä oli ollut poikkeuksellisen outo. Sinänsä ei ole mitään poikkeuksellista siinä, että aamusta asti on tunne kuin kaikelta putoaisi pohja – kuin maa katoaisi kuopaksi jalkojen alta ja pää pysyisi hädin tuskin montun reunalla. Mutta epätavallista oli se, ettei tästä montusta tuntunut olevan poispääsyä, tikkaita tai takaporttia. Epätodellinen on varmaankin se sana. Raja on häilyvä – nyt kuitenkin todellisuus olisi vääjäämättömästi edessä.
Takahuone on pieni huone kellarissa. Liikuntasalin pukuhuoneen tyyppinen mutta pienoiskoossa; seinät paksulti tummanpunaisella maalattua tiiltä, penkit seinän suuntaisesti ja keskellä pöytä, jossa nuokkuu viinirypäleitä ja vissypullo. Kukaan kysynyt multa mitään.
Nyt pitäisi onnistua. One shot. Soittopaikan maine äänentoiston ja musiikkia arvostavan/arvostelevan yleisön suhteen oli tiedossa. Että minä tuonne sitten… muistin kaukaa menneisyydestä vastaavan tilanteen Mamba-yhtyeen lämppärinä, jossa oikea käteni tärisi lavalla niin, että vasemmalla joutui taltuttamaan sen jotta sai edes piuhan kiinni kitaraan. Nyt oli onneksi akustinen mukana.
Tunsin kyllä biisit. Tottakai. Kyse onkin siitä, saisinko ne esiin niin kuin ”en halua vähän vaan kaiken” – ihmisenä toivoisi; ettei se olisi muminaa ja suoraan kirjasta luettua. Että se olisi lämmintä tunnetta – jotain mystillistä ja tiheää, joka ei ikinä enää voisi aivan samanlaisena toistua. Kauheat paineet sitä asettaa itselleen. Nää on maksaneet tästä ja mä meen sinne hämmentämään jotain haileaa kalakeittoa, tuuppaamaan jotain laimeaa ripulipaskaa. Ei vittu. Soittakaa joku taksi. Tai ambulanssi.
Katson vessan saumausta ja haluaisin olla kyrpiintynyt raksamies. Tai hyönteinen, joka katoaa juuri nyt tuosta saumasta sisään. En ole. Olen sen sijaan Näkymätön ja kohta mun pitäisi olla näkyvä. 10 minuuttia.
————————————————–
Vastavalo oikeasti häikäisee. Se on varmaan suunniteltukin hävittämään yleisö esiintyjän näkökentästä. Istun alas. Mikki ulvahtaa kuin Elvis kun hamuan Gibsonin käteen. Kolinaa ja ihme ääniä, kaikki ovat hiljaa.
”Hei. Olen Nimimerkki Näkymätön ja soitan muutaman kappaleen”. Taputuksia ja sitten hiljenee. Tuoppi kolahtaa pöytään jossain.
”Tämä laulu kertoo siitä, miltä tuntuu kohdata niinku kuolema tai oikeestaan uhka siitä, kun siihen ei ole mitään valmiuksia, niinku vaikkapa lapsena, kun se kaikki tulee ihan puskista”, aloitan hilpeästi. Kaikki ovat hiljaa. En tiedä miksi oli omasta mielestä hyvä ajatus aloittaa kappaleella ”Ei Kukaan”. Ehkä, koska se on uusinta itselleni. Tää muuten on kans se juttu. Varmaan kaikki artistit ajattelee, että se uusin juttu on parasta juuri nyt. Sehän on yleisön kannalta epätosi. Jos joku on joskus saanut kiksit Dylanin ”Tangled up in blue”:sta ”Blood on the tracks”- versiona niin miksi sen täytyy muuttaa sitä jatkuvasti jopa sanojen osalta? Sitä en ymmärrä – kaiken muun aika kritiikittömästi ko. miehen suhteen kyllä.
Aloitan. ”Kevät on täällä taas ikkunan ruudussa. Sairaalan vaahterat, joissa mennyt aika kuiskailee”. Ajattelen ihan muuta. Kuten ennen keikkaa vedettyjä makkaraperunoita tai että takaraivoni sänki kuumottaa. Yritän keskittyä ja ajatella kuolleita ja maatuneita ihmisiä, joita suurien puiden juuret tavoittelevat. Nyt ei toimi. Ei saatana. ”Jos uppoan vielä syvemmälle, mä unohdun kokonaan ja katoan tänne” No tää tuntuu omalta ja tässä hetkessä oikealta. Saan kumminkin jotenkin kappaleen loppuun – siinä on vielä tämä kitaranäpyttelyjuttu, joka on ekan biisin hermostuksissa aika riski. Toisaalta jos rytmin saa heti oikeaksi, se vie mukanaan. Nyt se oli semi. Ihmiset tykkäsivät. Ainakin tulee aplodeja. Vai tykkäsivätkö – onko tää nyt vaan osa tätä näytelmää, jossa esiintyjä esiintyy ja ihmiset taputtavat. Voi paska, miksi aina täytyy epäillä kaikkea tai jos ei muuta niin ainakin itseään.
Jatkan. ”Jos kuulisin tänä yönä sun äänes, kaupungin katujen käytäviltä…” No tää toimii kyllä. Helpot näpyttelyt kitarasta ja helppo laulu. Sanat tulevat selkäytimestä ja ovat jo ajat sitten menettäneet sen fiiliksen, joka niihin syntyessään liittyi. Muistan hyvin. Tampere – biisi, joka on oikeasti tehty Ulvilassa. Ja ihan oikeasta tunnelmastakin. Tampere oli kangas, johon se kaikki piirtyi. Ihmiset taputtavat ja äänitarkkailija sai saundit nyt aivan kohdilleen. Tässä ollaan ja näillä mennään.
Keikka etenee: Musta Tuntuu, Barcelona, Mieleen tuut, Toinen tie, Sinisinä Päivinä, Kotikaupungin Yö ja tulee viimeisen biisin aika. Se on ”Yö haisee asfaltilta”. Siinä on tarina. Se syntyi tyhjästä. Siis täysin tyhjästä. Päätin, että teen kappaleen, jossa soitan ja laulan mitä mieleen tulee. Tämä tuli ja kahdessa minuutissa. Myöhemmin hämmästyin, kun Universalin Martti Vuorinen otti yhteyttä ja kertoi kuuntelevansa tätä SoundCloudissa säännöllisesti. Se tuntui todella hyvältä. Itse tykkään siitä kohdasta, jossa sanotaan ”elämää kerroksissa, ikkunoita toisten päällä”. Se on aina itselle merkannut sitä, että todellisuuksia on samanaikaisesti monia ja mennyt, tämä hetki ja tuleva on oikeastaan yksi ja sama asia kun sitä ajattelee yhden ihmisen kannalta.
Paikalla olevat taputtavat. Tää oli hienoa. Kiitos. Hope you enjoyed the show.
Takahuone. Enää kuivunut hiki. Viinirypäleet ja vissy jäävät paikalle notkumaan. Mä lähden kotiin.
Viimeisimmät kommentit